Minua jännittää. Olen tottunut kirjoittamaan, mutta silti minua jännittää. Aloittaminen. Kunhan käyntiin pääsen, juttua alkaa tulla ihan helposti. Liian helposti ja minun on vaikea päättää, mitä kerron ja mitä jätän kertomatta. Vähän haluan meidän talostamme ainakin kertoa.

Me muutimme tähän puutaloon vuonna 2004. Talo oli lähes koskematon, eli sitä ei oltu remontoitu enempää kuin ajansaatossa on ollut välttämätöntä. Paljon tehtävää siis riittää talossakin, pihasta puhumattakaan. Talo on  valmistunut syksyllä 1937, piha varmaankin siitä seuraavana kesänä.  Pihan pohjasuunnitelma on minusta oikein kiva, lähes toimiva. Joku on varmasti rakkaudella tämän pihan  laittanut vatsan hyödyksi ja silmän iloksi.

Ennen meitä taloa asusti vuosikausia ihmiset, jotka jättivät pihan selviämään omin neuvoin. Ja aika hyvin se on selvinnytkin. Maatiaislajikkeet ovat sitkasta porukkaa. Mutta myös rikkaruohot ovat selvästi sitkasta porukkaa, sillä niitä löytyy paljon niin kukkapenkeistä kuin nurmikoltakin. Kyllä minä niitä ylöskaivelen sinnikkäästi mutten kovin tehokkaasti. Myrkyttämään en aio kuitenkaan ruveta. Minun mielestä kukkikoon voikukat keltaisenaan kesän läpi. Kunhan kukkapenkin jaksan suurin piirtein pitää rikkaruohottomana. En minä jaksa tässä enää täydellisyyteen pyrkiä, kunhan on riittävästi tilaa kaikkien kukkien kukkia, se riittää minulle.

Blogissani haluan esitellä Teille tätä minusta niin ihastuttavaa pihaa, jolle niin paljon pitäisi tehdä, mutta toisaalta en ehdi enkä halua. Esittelen vähitellen pihan valtaajia kuvin ja kertomuksin. Selviytyjiä ja hajamielisen hoidon häviäjiä. Mottoni on, että ne saavat jäädä, jotka ovat riittävän sitkeitä säilymään lähes omin nokkinensa. Aika karua puhetta puutarhahullulta?