tiistai, 14. huhtikuu 2009

Haa, mikäs se täältä löytyikään...

...puutarhablogi!

Viime kevään istutuksista

- Tarhakylmänkukka on nyt ihan henkitoreissaan ja riutuu näivettyneenä. Olisikohan se pitänyt kattaa talven ajaksi? No ehkä se siitä tokenee kevään edetessä - toivon ma, kun se oli niin lutuinen pörröpää.

- Mahoniakin näyttää kärsineeltä. Tänään selvisi, että se pitäisi happamasta maasta enemmän. Pitänee siirrellä sitä jonnekin.

- Alppiruusu onneksi näyttää voivan mitä parhaiten. Sen sentäs istutin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan puolivarjoon, kosteaan ja happamaan maahan. Osaishan sitä, jos lukisi ohjeita useammin.

Kevään merkkejä

Pihalla pukkaa jo kevättä pintaan tulppaanien, pionin alkujen ja idänsinililjojen muodossa. Siellä täällä on hentoa vihreää ja punaista nenänpäätä näkyvissä kasveista, joiden nimi on jo painunut unholaan. Krookukset vielä piilottelevat ja moni herkempi kukka on paljon rohkeammin tunkenut itsensä ihmisten ilmoille. Kummallinen kevät.

Paista aurinko paista, niin päästään nauttimaan kukkaloistostakin.

keskiviikko, 30. huhtikuu 2008

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain uusvanhaa

Kun ensimmäisen kerran näin puutarhakirjassa kuvan tarhakylmänkukasta, tiesin, että tuollaisen haluan. Ja toissapäivänä sellainen sattuikin silmiini torilla. Torin laidan otto ei toiminut ja kaahasin lasten kanssa vaunuilla seuraavalle otolle. Esikoinen, Ilari hihkui seisomalaudallaan 'äitikin osaa mennä lujaa, mennään lisää lujaa'. Sain rahani ja kukkani, ja yhdessä Ilarin kanssa kukkasen pihaan istutimme. Ihana tuota pörröistä on silittää.

Vanha ja uusi kasvi rinnakkain.

Vasemmalla olevan kukkasen nimen jo unohdin. Kukkaan tulee kauniit valkoiset kukat korkealle lehtien yläpuolelle toukokuussa. Tämä kyseinen yksilö on pihan vanhoja kasveja, mutta siirtolainen tosin. Löysin yksilön hautautuneena villiintyneiden mansikoiden keskeltä ruusupensaan alta, ja siirsin paraatipaikalle viikko sitten. Saa nähdä, jaksaako tuo kukkia vielä tänä keväänä vai närkästyikö siirron takia.

Vanhat kasvit sikinsokin.

Minulla on tarina useimmille kukilleni. Niin näillekin narsisseille, jotka ovat kuin koululaiset pituusjärjestyksessä. Nämäkin ovat pihan vanhoja asukkeja, mutta eivät ole parhaassa kukinnassaan, koska piharemontin takia ovat joutuneet siirtymään asuinsijoiltaan ees-taas. Tai ei se mikään piharemontti ollut, vaan vanha lähes läpihaljennut öljysäiliö kaivettiin maasta ylös, ja kaivinkoneen tieltä tuli kiirus siirtää alta pois kaikki elävä, mikä siirrettävissä oli. Olin silloin 8. kuulla raskaana, kun seinustan kasvustoa piti siirrellä kaivinkoneen tieltä turvaan ja myöhemmin takaisin omalle paikalleen. Palautusvaiheessa kasvit tuli aika hätäisesti roiskaistua jonnekin suunnilleen vanhoille asuinsijoilleen, miksi pienet parvitulppaanit kurkkivat isompiensa takaa varovaisesti piilosta pääsemättä loistamaan ohikulkijalle. Mietin, annanko jäädä niiden näin aina , muistoksi niistä kauhuntäyteisistä päivistä kun piti pelätä ympäristökatastrofia säiliön takia ja valvoa öitä unettomana tulevan kuopuksen, Elman potkiessa stressaantunutta äitiä lohdullisesti, ettei hän täältä lähde syntymään ennen kuin kukat ovat takaisin omilla paikoillaan ja säiliön kohtalo on selvitetty. Ja niin vain kukat pääsivät hyvissä ajoin takaisin seinän vierustalle ennen Elman syntymää.

Elman kummitädin rintamamiestalon pihaa pistettiin uusiksi viime syksynä, jolloin yksi pihan alkuperäinen punaherukkapensas sai tylyn poistotuomion. Kummitäti tarjosi punaherukkaa meille, tietäen rontti, etten minä voi kieltäytyä ottamasta tätä kulkupensasta pihaani hoivattavaksi. Minulla on pehmeä paikka sydämessä kaikille maatiaislajikkeille, jotka ovat selvinneet vuosikymmenten läpi hengissä. Minulle ei tarvitse sanoa kuin perinneperenna, perinnemaali tai perinnerakentaminen, kun sisällä alkaa lämpöisesti hyrrätä ja tuntua mukavan höpöltä.

Uusvanha tulokas, punaherukkapensas rintsikan pihalta Puistolasta.

Ja sitkas kaveri tuo pensas onkin, koska lähti kasvamaan tänä keväänä, vaikka oli syksyllä ehtinyt viikkokausia olla hylättynä kummitädin pihanurkassa, odottamassa joko kaatopaikkaa tai kuljetusta meille. Onneksi kuljetus 200 kilometrin päästä onnistui, ja punaherukka on paikkansa pihasta ottanut. Pihallamme ei tosin ole enää yhtään tilaa marjapensaille, miksi tämä pieni sinnikko on päätynyt pihatien reunaan, sora-aavikon keskelle rakennettuun multakeitaaseen. Onneksi meillä ei ole autoa, eikä naapurin ekoperheellä myöskään. Vieraat saavat luvan kunnioittaa punaherukkavanhusta ja sovitella autonsa herukalta jäävään tilaan.

Minusta tuntuu, että minua vaivaa erityinen maatiashulluus. Minulle ei riitä, että ostaisin vanhoja hyväksi havaittuja lajikkeita, vaan minä otan avosylin vastaan nimenomaan ne kasvit, jotka ovat häätöuhan alla vanhassa pihapiirissä. Tuon punaherukkapensaan lisäksi viime syksynä meille muutti useampi kukka ystävän siirtolapuutarhasta tulevan verannan tieltä. Menin ennenkaikkea pelastamaan pari pionia sekä kasan jotain kurjenmiekkoja, joista en edes tiedä, ovatko ne kurjenmiekkoja vai ehkäpä jotain vallan muita kukkia. Mutta pelastaa piti nekin. Ja mukana tuli muitakin kasveja, tietenkin vanhasta kukkapenkistä otettujen kukkien mukana tulee muitakin mukaan. Luulen, että tuo löydökki on lehtoakilleija, mutta varmuutta ei ole, koska on vain nämä lehdet apuna tunnistamisessa.

Uusvanha tulokas myöskin, mutta siirtolapuutarhasta Tampereelta.

Lopuksi kurkistus vanhaan maailmaan. Nämä tulppaanit ja posliinihyasintit ovat olleet tällä paikalla ennen meidän muuttoamme eikä niiden kasvurauhaa ole rikottu. Mutta luulen, että ne eivät ole olleet kukkapenkin vakiasukkaita kovin pitkään, koska eivät ole vielä hulluna levinneet ympäriinsä kuten muut vanhat kasvit pihassa ovat tehneet. Nuo posliinihyasintit ovat tuoksullaan saaneet vakaan paikan sydämestäni. Näinä aurinkoisina ja lämpiminä aamuina niiden tuoksu leijuu ilmassa hentona ja syvänä. Usein istunkin portaille juomaan aamukahvini, ihanasta tuoksusta nauttien. Päivän edetessä tuoksu karkaa maailmaan ihmisten liikkeen ilmavirran mukana, mutta aamuisin meillä on yhteinen hetkemme.

Posliinihyasintin haurasta kauneutta.

Olen niin onnellinen aina keväisin. Onnellisena minua itkettää helposti. Tänään itkin musiikkia kuunnellessa. Tätä kirjoittaessani taustalla soi John McGregorin levy Maa ei oo pimee. Ja etenkin sen avausraita Kristallin kirkasta itkettää jo ensi sävelistä. Minun piti oikein kaivaa laulun sanat esiin ja tutkia niitä kunnolla ymmärtääkseni, mikä minua itkettää. Viimeksi minua itketti musiikki samoin vuonna 2002, jolloin itkettäjänä oli Carole Kingin Tapestry-levyn raita Home again, ja silloin olikin yksi kasvupyrähdykseni ihmisenä käynnistymässä ja tuo laulu sysäsi suuren muutoksen liikkeelle. Minusta tuntuu, että tämä laulu puolestaan osallistuu syventämään yhtä oivallusta, joka on murrosiästä asti noussut elämäni yhtenä tärkeänä teemana esiin. Ehkäpä minä olen vihdoinkin syvällisesti ymmärtämässä yhtä puolta itsessäni. Tämän oivalluksen todelliseksi ymmärtämiseksi olen taistellut, ja minua itkettää varmaan siksi, koska vihdoinkin voin päästää irti täydellisyyden tavoittelustani. Täydellistä ei ole, voin siis ihan hyvin tehdä vaikka keskeneräistä. Ja se riittää hyvin.

"kaikessa mikä on melkein
luulen epäonnistuneeni
mutta mikään täällä ei ole valmista
me ollaan kaikki vaan
matkalla"

John McGregor

tiistai, 29. huhtikuu 2008

Eka kerta

Minua jännittää. Olen tottunut kirjoittamaan, mutta silti minua jännittää. Aloittaminen. Kunhan käyntiin pääsen, juttua alkaa tulla ihan helposti. Liian helposti ja minun on vaikea päättää, mitä kerron ja mitä jätän kertomatta. Vähän haluan meidän talostamme ainakin kertoa.

Me muutimme tähän puutaloon vuonna 2004. Talo oli lähes koskematon, eli sitä ei oltu remontoitu enempää kuin ajansaatossa on ollut välttämätöntä. Paljon tehtävää siis riittää talossakin, pihasta puhumattakaan. Talo on valmistunut syksyllä 1937, piha varmaankin siitä seuraavana kesänä. Pihan pohjasuunnitelma on minusta oikein kiva, lähes toimiva. Joku on varmasti rakkaudella tämän pihan laittanut vatsan hyödyksi ja silmän iloksi.

Ennen meitä taloa asusti vuosikausia ihmiset, jotka jättivät pihan selviämään omin neuvoin. Ja aika hyvin se on selvinnytkin. Maatiaislajikkeet ovat sitkasta porukkaa. Mutta myös rikkaruohot ovat selvästi sitkasta porukkaa, sillä niitä löytyy paljon niin kukkapenkeistä kuin nurmikoltakin. Kyllä minä niitä ylöskaivelen sinnikkäästi mutten kovin tehokkaasti. Myrkyttämään en aio kuitenkaan ruveta. Minun mielestä kukkikoon voikukat keltaisenaan kesän läpi. Kunhan kukkapenkin jaksan suurin piirtein pitää rikkaruohottomana. En minä jaksa tässä enää täydellisyyteen pyrkiä, kunhan on riittävästi tilaa kaikkien kukkien kukkia, se riittää minulle.

Blogissani haluan esitellä Teille tätä minusta niin ihastuttavaa pihaa, jolle niin paljon pitäisi tehdä, mutta toisaalta en ehdi enkä halua. Esittelen vähitellen pihan valtaajia kuvin ja kertomuksin. Selviytyjiä ja hajamielisen hoidon häviäjiä. Mottoni on, että ne saavat jäädä, jotka ovat riittävän sitkeitä säilymään lähes omin nokkinensa. Aika karua puhetta puutarhahullulta?

Vanhan pihan perhe

Haa, mikäs se täältä löytyikään...

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain uusvanhaa

Eka kerta

Blogi-arkisto

Henkilötiedot

Tagipilvi